Pohjois- ja Itä-Suomen elinkeinojen kehittäminen suomalaisen yhteiskunnan murroksessa:suurimpien puolueiden elinkeinopolitiikka 1951–1970
Abstract I analysed Finnish parties’ policies for developing sources of livelihood in Northern and Eastern Finland in 1951–1970. I used the minutes of the main organs of four parties – the Agrarian League/Centre Party, the Coalition Party, SKDL and SDP – as source material. Parliamentary documents...
| Main Author: | |
|---|---|
| Other Authors: | |
| Format: | Doctoral Thesis |
| Language: | Finnish |
| Published: |
Oulun yliopisto
2011
|
| Subjects: | |
| Online Access: | http://urn.fi/urn:isbn:9789514295539 http://nbn-resolving.de/urn:isbn:9789514295539 |
| Summary: | Abstract
I analysed Finnish parties’ policies for developing sources of livelihood in Northern and Eastern Finland in 1951–1970. I used the minutes of the main organs of four parties – the Agrarian League/Centre Party, the Coalition Party, SKDL and SDP – as source material. Parliamentary documents were another important source.
After World War II, Finnish society had to adapt to peacetime demands. To quickly provide productive work for people and to achieve self-sufficiency in food production as soon as possible, industrial policy embraced expansion of agriculture. As the 1950s arrived it was noticed that the new small farms were unable to support the growing rural population. Thus, an attempt was made to diversify rural sources of livelihood. At the same time, the parties competed earnestly for rural votes, turning this into a very political question.
With the exception of the Agrarian League, the parties put forth new programmes in preparing for the 1958 election, which formed a turning point. After the election, a coalition cabinet – Fagerholm’s Cabinet III – was formed; it then had to resign due to foreign political pressure. After the so-called yöpakkaset crisis, the most important criterion of cabinet eligibility in Finnish government politics was that the party had to have the approval of the Soviet Union. Thereafter the parties were no longer able to cooperate in developing rural areas.
The parties were in agreement that rural sources of livelihood had to be developed in order to employ Finland’s growing population. They were unable to agree on how this should happen in practice. The Agrarian League sought to develop rural areas through agriculture, small industry and the wood processing industry. SDP raised industrialisation as the main employment alternative. Un-fortunately, because of questions concerning persons, the party split into two competing camps. SKDL supported increasing state-run industry and foreign trade with the Soviet Union. The Coalition Party was for entrepreneurship and trade connections with the West.
Regional development policy measures started up in the 1960s were already long overdue. Despite various regional policy measures, Finland was not able to employ the rural population, and Finns moved to Sweden to find work. This can be considered an indication that the implemented policy was not successful.
=== Tiivistelmä
Tässä tutkimuksessa käsittelen suomalaisten puolueiden Pohjois- ja Itä-Suomen elinkeinojen kehittämispolitiikkaa vuosina 1951–1970. Lähteinä ovat olleet neljän suurimman puolueen eli Maalaisliitto-Keskustapuolueen, Kansallisen Kokoomuksen, Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) keskeisten toimielinten pöytäkirjat. Toisena keskeisenä lähdeaineistona ovat olleet valtiopäiväasiakirjat.
Suomalainen yhteiskunta oli toisen maailmansodan jälkeen sopeutettava rauhanajan vaatimuksiin. Elinkeinopolitiikassa valittiin ratkaisuksi maatalouden laajentaminen, jotta kansa saataisiin nopeasti tuottavaan työhön ja saavutettaisiin elintarvikeomavaraisuus mahdollisimman nopeasti. 1950-luvulle tultaessa huomattiin, etteivät uudet pienviljelmät pystyneet elättämään maaseudun kasvavaa väestöä. Näin ollen maaseudun elinkeinojen kehittämistarve oli mitä ilmeisin Pohjois- ja Itä-Suomessa. Samalla puolueet kävivät kovaa kilpailua maaseudun äänestäjistä, joten kysymys politisoitui voimakkaasti.
Käännekohdaksi muodostuivat vuoden 1958 vaalit, joihin puolueet valmistautuivat, maalaisliittoa lukuun ottamatta, uusilla ohjelmilla. Vaalien jälkeen muodostettiin laajapohjainen Fagerholmin III hallitus, joka joutui eroamaan ulko-poliittisen painostuksen jälkeen. Niin sanotun yöpakkaskriisin jälkeen suomalaisessa hallituspolitiikassa tärkeimmäksi hallituskelpoisuuden kriteeriksi muodostui se, että puolueella täytyi olla Neuvostoliiton hyväksyntä. Tämän jälkeen puolueet eivät enää pystyneet yhteistyöhön maaseudun kehittämistyössä.
Puolueiden välillä vallitsi yksimielisyys siitä, että maaseudun elinkeinoja oli kehitettävä, jotta Suomen kasvava väestö saataisiin työllistettyä. Siitä ei päästy yksimielisyyteen, miten työllistäminen käytännössä tapahtuisi. Maalaisliitto pyrki maaseudun kehittämiseen maatalouden, pienteollisuuden ja puunjalostusteollisuuden avulla. SDP nosti teollistamispolitiikan keskeiseksi työllistämisvaihtoehdoksi. Valitettavasti puolue hajosi henkilökysymysten takia kahteen kilpailevaan leiriin. SKDL kannatti valtiojohtoisen teollisuuden lisäämistä ja ulkomaankauppaa Neuvostoliiton kanssa. Kokoomus oli yksityisyrittäjyyden ja läntisten kauppayhteyksien kannalla.
1960-luvulla aloitetut kehitysaluepoliittiset toimet olivat jo pahasti myöhässä. Erilaisista aluepoliittisista toimista huolimatta maaseudun väestöä ei pystytty työllistämään Suomessa, vaan suomalaiset muuttivat töiden perässä Ruotsiin. Tätä voidaan pitää osoituksena harjoitetun politiikan epäonnistumisesta.
|
|---|