| Summary: | Jatkosodan jälkeen vuonna 1945 säädettyyn maanhankintalakiin kuului kielipykälä, joka rajoitti suomenkielisen siirtoväen asutustoimintaa ruotsin- ja kaksikielisissä kunnissa. Pykälä ja sen merkitys nousivat 1945–1946 merkittävän keskustelun alaisiksi, etenkin pääministeri J .K. Paasikiven taistellessa pykälän puolesta. Artikkelissa käydään läpi kielipykälän syntyyn johtanutta keskustelua, pykälän perusteella laadittuja sijoitussuunnitelmia ja kielipykälän muita vaiheita. Artikkeli perustuu vähän käytettyihin J. K. Paasikiven ja maatalousministeriön asutusasiainosaston arkistojen asiakirjoihin. Tarkemmassa tutkimuksessa useat asiaan vaikuttaneet tahot osoittautuvat huomattavasti moniulotteisemmiksi ja ongelmia ennakoivimmiksi kuin on uskottu.
Kielipykälä ja sen perusteella tehdyt sijoitussuunnitelmat olivat jo omana aikanaan hyvin tulkinnanvaraisia, mikä johti pitkään kiistelyyn ja konkreettiseen asutustoiminnan hidastumiseen. Tämä vaihe on huonosti tunnettu osa sodan jälkeistä asutustoimintaa, mikä on johtanut historiantutkijoita useisiin väärintulkintoihin. Keskeistä oli tulkinta epäselvän pykälän sanamuodon merkityksestä ja tätä seurannut kiistely siitä, saisiko kuntiin sijoittaa suomenkielistä siirtoväkeä 2 % vai 4 % puitteissa. Samalla kiisteltiin myös siitä, koskiko kielipykälä vain suurempia tilamuotoja vai myös pienempiä. Käytännössä kielipykälän ankarin, toteutunut versio esti yli 10 000 suomenkielisen evakon asuttamisen maanhankintalain nojalla.
Maanhankintalain kanssa samaan aikaan suunniteltu maankäyttölaki osoittaa, että asutusviranomaiset pitivät maanhankintalakia selvästi poikkeuslakina asutuslainsäädännössä, eivät sen jatkumona, ja osasivat ennakoida tulevaisuutta yllättävän hyvin. Tämän lainsäädännön yhteydessä ruotsinkieliset yrittivät laajentaa asutustoimintaa rajoittavan kielipykälän myös muuhun asutuslainsäädäntöön.
|
|---|
